"Isonvihan kauhuja paossa
olivat tällä paikalla..."

Jos lähtee jäljittämään hellanmaalaista sotahistoriaa, olkoon se miehisten miesten osallistumista sotiin tai sitten alueen asukkaiden joutumista sodan jalkoihin, nousee ensimmäisenä esille legendraarinen, tutkijoiden kiistanalaiseksi asettama, monella tavalla kirjallisestikin dokumentoitu tarina Raamatun pakokivestä.

Ensin ovat olleet historian hämäryyteen vajonneet todelliset tapahtumat, millaisia ne sitten ovat loppujen lopuksi olleetkin. Sen jälkeen ovat liittyneet yhteen katkelma katkelmalta eri aikakerrostumissa hioutuneet, kansan suussa liikkuneet muistitiedon kappaleet. Sitten ovat tulleet kaiken sirpaletiedon pohjalta syntyneet kirjalliset dokumentit, jotka ovat meidänkin luettavissamme.


Juho Kytömäen kertomus

Keskustelua herättänein kirjoitus lienee Juho Kytömäen kertomus, joka 1900-luvun alussa on julkaistu Kyläkirjaston kuvalehdessä. Sama juttu on myöhemmin julkaistu v. 1928/1 Lapua-lehdessä sekä 1956 Lapuan Sanomissa. (1)

Osa lukijoista on saattanut lukea tekstin historiallisena totuutena. On voinut jopa kokonaan jäädä lukematta jutun yhteydessä oleva pienellä tekstillä painettu huomautus: "Tämän kansan suussa olevaan tarinaan pohjautuvan kertomuksen on novellityyliin kirjoittanut 'Kyläkirjaston kuvalehden' järjestämissä kilpakirjoituksissa johtaja J.Kytömäki."

Lapuan historian kirjoittaja, professori Erkki Lehtinen on leimannut kirjoituksen puhtaasti mielikuvituksen tuotteeksi. Lukijalle herää Kytömäen kertomuksesta monia kysymyksiä, jotka jäävät mietityttämään.

On selvää, että Lapuan historian kirjoittaja on oikeassa niiltä osin, kun Juho Kytömäki on asettanut kirjoituksen sellaisiin asutusraameihin, joita ei kylän asutushistoria tue. Lehtisen Lapuan historiassa esittelemä asutustutkimus osoittaa, että Hellanmaan seudulla on isonvihan aikoihin ollut ainoastaan suota, vettä ja korpea, eikä siis viittauksia pysyvään asutukseen. Näin ollen Porolan Pietarin asettaminen pakolaiseksi Raamatun saareen on Lehtisen mukaan kirjoittajan omaa keksintöä tai jo jonkun hänelle kertomaa mielikuvitusta.

Mutta kertomus sisältää paljon erilaisia elementtejä, joiden edessä jää kyselemään, voisiko sittenkin olla niin, että suon keskellä oleva kuiva mäki tuuheine kuusineen on ollut kaukaa vaeltaneiden ihmisten "pakolaiskeskus". Joidenkin arvelujen mukaan saaren pakolaiset olisivat olleet Lapuan Alapään suunnalta tulleita, mutta yhtä hyvin he ovat voineet olla kyröläisiä.

Kirjoitus kertoo kuinka kasakat tekivät yrityksen päästä pakosaareen, he kun majailivat Kyrönjokivarressa Malkamäen talossa ja pitivät Malkamäen vanhaa tupaa hevostallinaan. Tuostakin asiasta kertoessaan Juho Kytömäki aloittaa "Kuulee vielä usein kerrottavan". Tämä viittaa siihen, että hän on ylösmerkinnyt juttuunsa aikaisemmin kuulemaansa.

Hyvin samoja linjoja noudattelee Lapuan Sanomissa julkaistu Laura Siltasen s. Kujanpään kirjoitus Raamattu, joka alunpitäen on syntynyt vuonna 1936. Hänen kirjoituksessaan on kuitenkin eräs lisäkerrostuma. Hän kertoo samalla tavalla kuin Kytömäkikin, että kasakat olivat yrittäneet hyökkäystä saareen. "Nyt kun tuo suo on aikoja sitten raivattu pelloksi, on löydetty hevosten luita ja luurangon osia, jotka ehkä ovat jätteitä noista hevosista." (2)

Pakokivi-aihetta tutkiessamme löytyi kirjoitus, joka on päivätty Voltissa 12.5.1934. Kirjoittaja on hellanmaalainen Toivo Hopeavuori, joka on jättänyt juttunsa Alahärmän Alapään nuorisoseuran arkistoon nuorisoseuramerkkiä varten. Hän päättää omintakeisesti kerrotun tarinansa näin: "Tuon tapaisena kulkee vielä nykyäänkin tarina kansan suussa Raamatunkylän synnystä. Mainittu kuusi, joka kauan palveli asuntona pakolaisia, on ollut nykyisen Lepistön riihen ja Iisakki Mäenpään talon välillä ja ensimmäistä asutusta on ollut mm. Niemen päässä. Tuo löydetty Raamattu lienee nykyään jossain museossa. - Ylläolevan tarinan on allekirjoittaneelle kertonut Vihtori Perälä Lapuan Raamatusta. Myöskin Sven Lepistöltä ym. olen saanut tietoja." (3)


Antero Tannisen mukaan

Kansalaisopiston rehtori Antero Tanninen esitti Lapuan Sanomissa, Raamatunkylän pakokiven paljastustilaisuuden ennakkojutussa keräämiinsä historiallisiin tietoihin perustuvan kuvauksen. Antero Tanninen luo lukijoiden silmien eteen Isonvihan tapahtumat kaikessa julmuudessaan. Hän luettelee henkilöitä, jotka tulivat kidutetuiksi ja surmatuiksi ja kuinka erityisesti paikoilleen jääneet papit Lapuan kappalaista Prochmania myöten joutuivat mitä julmimman kohtelun alaisiksi. Kasakat "seisottivat häntä kovassa pakkasessa avojaloin niin kauan, kun Kustaa Talvitie ja Gabriel Annala ehtivät käydä Kauhavalta hakemassa verorästin. Vasta kun kappalainen Mullander ja hänen tyttärensä olivat tyhjentäneet kukkaronsa rästin suorittamiseksi, päästettiin Prochman pinteestään." Tanninen toteaa: "Toisarvoista on saivartelu siitä, että onko pakolaiskeskus ollut tämän kiven tai tämän puun juurella. Vuosien aikana koko Raamatunkylän suosta kohentunut saareke on ollut pakolaistukikohta, jossa ajoittain on ollut kymmenittäin korsuihin lymynneitä ihmisiä, esi-isiämme, joiden turva on ollut Jumalan sanassa." (1)

Voitanee sanoa, että kertomus pakokiven tapahtumista on muuttunut legendaksi, joka on sitkeästi elänyt meidän päiviimme saakka. Ja jos Juho Kytömäen kertomuksesta jätetään pois ne ainekset, jotka sitovat tarinan hellanmaalaiseen asutukseen, niin jäljelle jää historiallisestikin hyväksyttäviä aineksia. Henkensä edestä vaellettiin vaivaloisia matkoja. Kaiken lisäksi jotkut lähteet kertovat sen, että Suomen sodan aikana 1808 Raamatun saareen olisi ollut toinen pakolaisvaellus. Eikä mikään ihme, sillä esimerkiksi Juho Koskimies kertoo historiassaan kuinka venäläisten vakuutteluista huolimatta laajan alueen väestö oli vauhkoontunutta ja pakeni taloista. Ja kerrotaan kuinka "venäläinen päällikkö Rajevski lähetti sotamiehiä paenneita etsimään". Ei savua ilman tulta. Pakolaissavut ovat voineet palaa Raamattusaaressa moneen otteeseen. Kansan suussa liikkuva perimätieto voi elää sitkeänä joskin siihen sekoittuu helposti omalle ajalle ominaisia piirteitä ja se saatetaan liittää lähimenneisyyden nimistöönkin.

Toijanniemen koulupiirissä toimineen kulttuuriympäristön tutkimuspiirin julkaisemassa vihkosessa on Pentti Lahdensuon kirjoitus, jossa hän siteeraa 1940-luvun sotavuosien lehdestä löytämäänsä juttua: "Ja tästä vanhasta Raamatunkylästä, isonvihan piilopaikasta, on jälleen tullut vainolaisten hätyyttämille suomalaisille turvapaikka. Kylän useimmat talot ovat täynnä karjalaisia, etäisten salokylien asukkaita, jotka suhtautuvat kylän asukkaiden antamaan apuun hartaalla ja aivan liikuttavalla kiitollisuudella."(2)


Pakokiven muistolaatan paljastusjuhla

Muistomerkkejä on pystytetty monenlaisten legendojen tapahtumapaikoille. Raamatunmäessä pidetty pakokiven muistolaatan paljastusjuhla on ollut monella tavalla kunnianosoitus esi-isillemme.

Pakokiven muistolaatan paljastustilaisuus on pidetty 8.9.1963. Tilaisuudessa on pitänyt paljastuspuheen piispa Eero Lehtinen. Hän on todennut, kuinka muualta Lapualle muuttaneet helposti yhdistävät Raamatunkylän nimen paikkakunnalla vallineiden voimakkaiden herätysten aikojen yhteyteen. "Kuulostaa luonnolliselta, että juuri Lapualla on tämän niminen kylä. Vasta kun tämän seudun historia selviää, tulee kylän nimi aivan toiseen valoon. Nimi ei ole ainoastaan oikeutettu, vaan se on todella pyrittävä säilyttämään tulevia polvia ajatellen." (1)

Naapurikylästä, Ylihärmän Kankaankylästä kotoisin olevan taiteilijan, Arvi Saaren suunnittelema pronssinen muistolaatta Niemen talon kyljessä sijaitsevassa pakokivessä sisältää seuraavan tekstin: "Isonvihan kauhuja paossa oli täällä osa esi-isiämme. Tälle kivelle jäi heiltä Raamattu, mistä kylä sai sitten nimensä." Laatassa kuvatun avoimen Raamatun lehdille on merkitty psalmien 91 ja 16 numerot.

Muina puhujina juhlassa olivat tuomiorovasti Olavi Laitinen ja kansalaisopiston rehtori Antero Tanninen. Juhlaan kuului myös kuvaelma, jossa legendan mukaista Porolan ukkoa esitti Ville Nikkari lukien Raamatusta Psalmin 91 muun pakolaisjoukon hartaasti kuunnellessa. - Etelä-Pohjanmaan Maakuntaliiton tervehdyksen juhlaväelle esitti maanviljelysneuvos Jalo Lahdensuo ja kunnan tervehdyksen kunnallisneuvos Kustaa Tiitu. Kyläläisten puolesta muistolaatan otti vastaan maanviljelijä Pentti Lahdensuo. Tervehdyssähkeen oli lähettänyt mm. teollisuusneuvos (myöhemmin vuorineuvos) Jussi Ketola.

Suomen sodan 1808 aikaisesta Lapuan taistelusta ja siitä seuranneista Lapuan päivistä on kirjoitettu paljon. Liittyväthän nuo juhlatapahtumat monella tavalla maakunnan ja valtakunnan historiaan. Lienee kuitenkin niin, että taistelujen virta on kulkenut selkeästi Kauhava - Jänismäki - Ritamäki- linjaa, että vain kaukainen kumu on kuulunut Hellanmaahan. Edellä viitattiin siihen, että sotapakolaisia Raamatussa on tuolloinkin voinut olla. Vaikeaa sen arvelun kokonaan turhentaminenkin on.


Juhlien järjestelyihin on usein osallistuttu

Kun seuraa Lapuan päivän historiaa 14.7. vietettyjen juhlien valossa havaitsee, että hellanmaalaiset ovat olleet usein puuhassa mukana, vaikka Lapuan päivää on aika ajoin vietettykin "henkensä kaupalla". Monet juhlapäivät ovat kuluneet niin, että julkisuudessa niistä ei ole puhuttu sanaakaan, vaikka traditiota onkin noudatettu.

Kaunissaaren seutu on ehkäpä ihan kymmeniä kertoja ollut kesäisten juhlapäivien kohde. Juhliin kuului usein nimittäin se, että juhlaväki ja varsinkin nuoriso kansallispuvuissaan kirmasi veneretkelle Alajoelle Kaunissaaren seudulle.

Vuonna 1890 on Lapualla järjestetty heinäkuun ensimmäisenä päivänä suuret juhlat Honkimäellä Etelä-Pohjanmaan suomenkielisen kansanopiston hyväksi. Tästä on kerrottu mm. näin: "Toisena päivänä tekevät ylioppilaat sitten hevosten vetämillä heinäveneillä iloisen matkan Alajoelle. Kanteleensoittaja, soittokunta ja kolme sekakuoroa pitävät huolta hilpeästä musiikista ja perillä Kaunissaaressa pyöritään piiritanssia." (1)

Vuonna 1902 on vuosikymmenten tauon jälkeen pidetty julkiset juhlat: "Ja tästä voikin katsoa alkavan näiden juhlien vieton säännöllisenä, vuosittain toistuvana ja perinteitä luovana. Tätä juhlaa näkyy pidetyn myös ensimmäisenä Lapuan päivänä, koska mm. v. 1906 sanotaan juhlaa vietettävän viidettä kertaa ja v. 1919 seitsemättätoista kertaa." Näin ei kuitenkaan ole. Juhlia on vietetty komeastikin, mutta niistä ei ole uskallettu julkisuudessa hiiskua. (2)

Tuon virheellisesti ensimmäiseksi arvioidun, mutta kuitenkin pitkästä aikaa ensimmäisen julkisen juhlan järjestäjinä ovat olleet Lapuan, Hellanmaan ja Haapakosken nuorisoseurat, Lapuan raittiusyhdistys, naisyhdistys sekä maamiesyhdistys. "Kaikki aatteelliset voimat oli näin koottu yhteistyöhön, ja aatteellinen ja edistyksellinen oli juhlan tarkoituskin. Oli näet syntynyt ajatus mikkelimaanantain huonon elämän torjumiseksi valita erityinen päivä, jolloin palvelusväellä olisi vapaata ja jolloin yhteisvoimin pantaisiin toimeen arvokas juhlatilaisuus. Sellaisen juhlan katsottiin vaikuttavan tapoja jalostavasti vapaapäivinä." (3)

"Kun olin pieni, elettiin ns. sortovuosia. Kaikki isänmaallinen toiminta oli kiellettyä. Silloin ei voitu käydä edes Kiviristin muistomerkillä, jossa oli totuttu käymään kunniakäynnillä ja hiljennytty kunnioittamaan niiden 106 sotilaan muistoa, jotka sen kummun alla lepäsivät.

Mutta sittenkin oli jäljellä vielä keinoja, joilla voitiin osoittaa kunnioitusta ja isänmaallisuutta. Elina Rintamäki on kertonut:

"Muistan erään sellaisen tapahtuman. Oli vuosi 1908 ja olin kuuden vuoden vanha. Hellanmaassa Ala-Rantalassa asui samassa pihassa kolme perhettä ja lapsia oli paljon.

Siihen aikaan miehet menivät Amerikkaan asti rahaa tienaamaan ja äidit jäivät lasten kanssa taloa asumaan. Apuna olivat piiat ja rengit ja taksvärkkärit. Minun isoisänikin oli Amerikassa kahden vävynsä kanssa, joista toinen oli minun isäni. Toiskan isäntäkin oli Amerikassa. Vaimoja, joiden miehet olivat Amerikassa, sanottiin Amerikan leskiksi. Kyllä niitä leskiä oli Rantalan pihassa ja oli vielä niitä koturiakin niin kuin Nuppaas-Tiina, miniä-Maija ja Toijan Fiina.

Äitini oli ompelija, akkaankräätäri, ja hän elätti itsensä ja kaksi lastansa ompelutöillä.

Silloin heinäkuun 14. päivä sattui keskelle viikkoa ja työhön piti mennä niin kuin tavallisestikin, vaikka oli Kiviristin taistelun muistopäivä.

Se heinäkuun päivä oli lämmin ja raikas. Yöllä oli satanut. Me tenavat asuulimme hietaläjällä, joka oli talon ja liiverinportahien välissä auringonpaisteessa. Hieta oli lämmintä ja kosteaa. Leivoimme linnun pesiä ja muuta.

Puolelta päivin alkoi ilmestyä naisia pyhäverhoissaan. Me ihmeissämme katsoa töllötimme heitä. Sitten Fiina tuli sanomaan, että nyt on Lapuan päivä. Kyllä se oli juhlallista, vaikka ei muuta juhlallisuutta ollutkaan kuin pyhäverhat. Silloin istutettiin meidän tenavien sydämiin isänmaallisuuden itu. Eino Leino on pukenut kiitollisuuden sanoiksi: 'Kun annoit Sä armahan isäinmaan, jota kyntää ja rakastaa'." (4)

Edellä oleva Elina Rintamäen lapsuudenkokemus viittaa siihen, että noina vuosina ei Lapuan päiviä olisi vietetty. Hänen kertomuksensa voi kuitenkin tarkoittaa lopulta sitä, että sivukylästä ei juhlaan lähdetty vaikka sellainen olisi kirkonkylässä pidettykin. Historiallista päivää haluttiin kuitenkin kunnioittaa pukeutumalla pyhäisiin.

Monen muistissa ovat tietysti Lapuan päivän juhlat Kaunissaaressa vuonna 1966, jolloin juhlapuhujana oli Hellanmaan oma poika professori Jussi Aro. Hellanmaassa on pidetty Lapuan päivän juhla myös vuonna 1973, jolloin puhujana oli myöhemmin hyvin tunnetuksi tullut naapurikylän poika, professori Heikki Ylikangas. Tervehdyspuheen pitäjä oli maanviljelijä Yrjö Kangas, joka puheessaan toi esille, että Hellanmaassa on saattanut olla kiinteää asutusta jo 1600-luvulta asti. Tähän tarttui Lapuan historian kirjoittaja Erkki Lehtinen selvitellen Lapuan Sanomissa tutkimuspohjaisesti alueen asutusta. (5)

Viimeisimmät Lapuan päivän juhlat Hellanmaassa pidettiin vuonna 1999. Juhlapaikkana oli koulun seutu ja juhlapuhujana fil. tri Lasse Kangas.


Peitenimenä palokunta

Maamme kohtaloon ratkaisevalla tavalla vaikuttanut Jääkäriliike syntyi vuonna 1915, jolloin myös eteläpohjalaisia miehiä lähti hakemaan sotaoppia Saksasta. Tietojen mukaan Hellanmaasta ei tälle matkalle lähtenyt ketään.

Itsenäistymiseen tähtäävä toiminta jatkui ja laajeni. Vuonna 1917 perustettiin Lapualle palokunta, joka toimi maanpuolustusyhdistyksenä ja samalla myöhemmin perustetun suojeluskunnan tyylisesti eli oli alkuna suojeluskuntatoiminnalle.

Kun vuonna 1917 voitiin jälleen ryhtyä Lapuan päiviä viettämään pidettiinkin "maata käsittävät juhlat", joista on historian lehdillä paljon tietoa. Pidetyssä suuressa kansalaiskokouksessa on maanviljelijä Jaakko Louko esittänyt, että "nuorison on opittava 'eräitä asioita'. Sitä varten on perustettava palokuntia ja nuorisoa niissä harjoitettava." (1)

Palokuntaan Hellanmaassa ja muualla sitouduttiin vahvasti. Hellanmaasta oli alusta lähtien mukana mm. Kustaa Hautala, Jaakko Salomäki ja monia muita, joiden nimiä ei ole tiedossamme. Talvella 1917 pidettiin palokunnan harjoituksia. Niistä on olemassa muistelmia sen aikaisten pikkupoikien aistein koettuna.

Kustaa Kontio muisteli: "Oon ollu pikkupoikana koululla kattomas palokunnan hariootuksia. Ilmari Laurila ja kappalaasen poika Paavo Sarparanta olivat johtamas hariootuksia. Me pikkupoijat olimma pulupeettien alla kattomas. Osalla oli hariootuksis kiväärit ja osalla ei. Laurila komenti käännöksihin niin visusti, jotta 'käännöksen aikana irtoräkä nenästä lentää'. Hariootukset kesti syystalaven. Olisiko koululla ollut 20-30 miästä." (2)

Seuraava sivu